Tarinoita Ikikesän kujilta

Tarinoita Ikikesän kujilta, osa 1



Rääsyihin pukeutunut keskenkasvuinen pojankoltiainen mulkaisi vihaisesti työskenteleviä merimiehiä alta kulmain, heitellen litteitä pikkukiviä mereen ja koettaen saada niitä pomppaamaan pinnalta yhä uudestaan ja uudestaan, siinä juurikaan onnistumatta merenkäynnistä johtuen. Pojan sijainti oli varsin mainio tarkkailla satamaa ja satamatorin ympäristön tapahtumia. Hänen oli muuten mukava olla roikuttaessaan jalkojaan laiturilta mutta suu oli kuiva kuin parkittu nahta ja hänen ajatuksissaan kävi aina silloin tällöin se että kuohuva tuopponen olutta kyllä maistuisi. Malttaen mielensä ja napaten suuhunsa yhden maasta poimimansa kiven hän seurasi aina välillä onkensa kohoa, josko jotakin saalista olisi tulossa sieltäkin, mutta kalasaalis ei ollut nyt se mitä hän jahtasi, ei tosiaankaan. Murtuneesta airosta hän saisi kuparin jos toisenkin, ehkä jopa hopean ja muutaman tuopin suun kostukkeeksi, kun hänen odottamansa alus tulisi satamaan ja varsinkin jos aluksessa matkustaisi hänen odottamansa lasti ja henkilö.

Kostekivi oli puolituinen, nyt rääsyihin pukeutuneena hän näytti ulkoiselta olemukseltaan keskenkasvuiselta pellavapäiseltä pojankoltiaiselta joka vietti aikaansa ja koetti saada särvintä pöytään perheellensä... Hänen tarkkaavaisuutensa valpastui kuin satamassa alkoi merimiesten ja satamatyöläisten puheensorina kasvamaan, Sana kiiri että joku oli havainnut purjeen, olisiko siellä tulossa Punainen helmi, kauppa-alus jota hän odotti...

Kun alus pääsi lähemmäksi, satama heräsi eloon ja viimeistään silloin kun alus oli laiturissa viimeisetkin katselijat ilmaantuivat satamaan ja koettivat saada kuvaa mitä ja ketä kaupunkiin saapui, juoruilu alkoi myös heti. Joku tunsi tai tiesi aina kaikki saapuneet henkilöt ja näiden syyt liikkumiselle, Kostekivi ei näistä välittänyt, hän oli sen verran kokenut jo. Joten hän koetti pysytellä etäämmällä näistä juorukelloista tarkkaillen kuitenkin lastia ja miehistöä. Hänen ilmeensä kirkastui selkeästi miehistön purkaessa laivasta laiturille erästä valtavaa ja painavanoloista sinetein suljettua arkkua, operaatiota johti tyylikkäästi pukeutunut keikarimainen ihmismies, tarkentaen katseensa tähän Kostekiven kasvoille nousi viekas hymy 'Nyt onnisti, odotahan vain' kuiskaus karkasi uloshengityksen myötä.
Onki sai jäädä kun Kostekivi liukeni paikalta salamannopeasti, kevyesti ja nopeasti hänen askeleensa veivät häntä kohti murtunutta airoa ja muutamaa kuparikolikkoa.

Murtuneessa airossa oli muuten hiljaista, mutta yhdessä pöydässä puhuttiin päät yhteen painettuina, sankan savun ympäröimänä. Tavernan pitäjän kantaessa aina välillä lisää juomaa pöytään puhe lakkasi ja vaimeni mutta kyypparin poistuessa taas jatkui. Niin oli ollut koko aamupäivän, ja pöydän ympärillä leijuva savu oli alkanut valtaamaan alaa jo muualtakin tavernasta levittäytyen tasaisena usvamaisena vaippana. 

Ulko-oven narahdus havahdutti pöydän ääressä istujat, silmiään siristellen koettivat havaita tulijaa kirkasta oviaukkoa vasten... Kostekivi pysähtyi tavernan hämärään, totuttaen silmänsä siihen ja suuntasi suoraan pöytään. Kostekivi puhui, toivoen että ääni olisi vakaa eikä siitä paistaisi läpi pelko jota hän kolmikkoa kohtaan tunsi ja ojensi hitaasti kätensä kämmen ylöspäin. "Pyysitte ilmoittamaan kun Punainen Helmi saapuisi satamaan ja varsinkin, jos sieltä astelisi tyylikkäästi pukeutunut mies arkkunsa kanssa. Se arkku oli valtava, viisi miestä ahersi sen kanssa vaivalloisesti. Mitä ihmettä siellä on?"